Kohtuuden rajat? Yksinasuvien perusturvan saajien elintaso ja materiaalijalanjälki

Tutkimuksessa tarkastellaan haastatteluaineiston avulla 18 yksin asuvan perusturvan saajan elintason osatekijöitä ja luonnon- varojen kulutusta sekä hahmotellaan kohtuullisen eli sosiaalisesti ja ekologisesti kestävän elintason rajoja. Tutkimuksessa kysytään, miten erilaiset elintason osatekijät ovat yhteydessä luonnonvarojen käyttöön, minkälaisen elintason haastateltavat kokevat kohtuullisena ja miten perusturvan saajien elintaso suhteutuu aiemmin määritettyihin kestävän elintason rajoihin. Analyysissa selvitetään Doyalin ja Goughin (1991) tarveteoriaan ja hyvinvointitutkimukseen kiinnittyen työmarkkinatuen tai takuueläkkeen saajien tuloja ja eri elintason osatekijöihin liittyviä kulutusmenoja sekä subjektiivisia kokemuksia elintason riittävyydestä. Elintason kohtuullisuuden arvioinnissa sovelletaan köyhyystutkimuksen ja perusturvan riittävyyden arvioinnin menetelmiä. Haastateltujen luonnonvarojen käyttö lasketaan materiaalijalanjälkenä. Se perustuu MIPS-menetelmään, jossa kuvataan, kuinka paljon luonnonvaroja on kulunut jonkin tuotteen tai palvelun koko elinkaaren aikana. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että perusturvan saajien elintaso on sekä ekologisesti että sosiaalisesti kohtuuton. Perusturvan saajien elintaso ei ole sosiaalisesti kestävä, koska se ei mahdollista heille kohtuullisen minimin mukaista kulutustasoa eikä välttämättömäksi määriteltyjä hyödykkeitä ja palveluksia. Haastatteluaineiston analyysi tuo kuitenkin esiin, että elintaso koetaan kohtuullisena, jos se suhteutetaan itseään köyhempien elintasoon tai ekologisen kestävyyden tavoitteisiin. Vaikka yksin asuvat perusturvan saajat kuluttavat selvästi vähemmän luonnonvaroja kuin keskivertosuomalaiset, heidän materiaalijalanjälkensä ylittää arviot ekologisesti kestävästä tasosta vähintään puolitoistakertaisesti. Tutkimuksen johtopäätös onkin, että suomalaisessa yhteiskunnassa luonnonvarojen kulutusta ei voida vähentää kestävälle tasolle ainoastaan yksilöllisiä kulutustottumuksia muuttamalla, vaan se edellyttää institutionaalisia muutoksia infrastruktuurissa, tuotantotavoissa ja yhteiskunnallisissa palveluissa.