Indikaattoreiden aika: koulutusindikaattorit valtiollisena hankkeena Suomessa

Arvioinnista on sekä kansainvälisellä että kansallisella tasolla muodostunut entistä tärkeämpi koulutuksen hallinnoinnin osa-alue. Artikkelissa pyritään kuvaamaan ja analysoimaan miten idea oppivelvollisuuskoulutuksen arvioinnista erilaisten indikaattorien avulla on saapunut, otettu vastaan ja muokattu Suomessa, millaisia tavoitteita ja sisältöjä indikaattorien kehittämiselle on annettu ja kenen toimesta. Esityksessä tarkastellaan koulutusindikaattoreita sekä niiden kehittelyä valtiollisena hankkeena, jolloin kuvauksen ja analyysin kohteena on lähinnä koulutuksen keskushallinto. Koulutusindikaattorien kehitys hahmotetaan kahden vuosikymmenen – lyhyen 1970-luvun ja pitkän 1990-luvun – kautta: Lyhyen 1970-luvun aikana ajatus sosiaali-indikaattoreista sekä esiintyi ensi kertaa että hiipui suomalaisen peruskoulutuksen toimintapoliittisella agendalla. Pitkällä, edelleen jatkuvalla, 1990-luvulla indikaattoriajattelu sai uutta nostetta osana koulutuksen ohjausjärjestelmän kehitystä. Artikkelissa esitetään, että molemmille vuosikymmenille on ollut luonteenomaista yhtäältä vahva kansallinen koulutuspoliittinen painotus sekä toisaalta skeptinen mutta reagoiva asenne kansainvälisiä vaikutteita kohtaan. Pitkän 1990-luvun indikaattorit ammentavatkin toimintalogiikkansa samasta ajatteluperustasta kuin lyhyellä 1970-luvulla, mutta ovat saaneet erilaisia sisällöllisiä ja tavoitteellisia painotuksia.