Signs of Painting, Acts of Art: Semiotics of Artistic Becoming

Taiteilijan oppiminen ja päätöksenteko maalausprosessin aikana ovat keskeisiä taiteellisen asiantuntijuuden kehittymisen kannalta, mutta niitä on harvoin tarkasteltu taiteilijana muotoutumisen semioottisina ulottuvuuksina. Tämä väitöstutkimus tarkastelee taiteilijana muotoutumista peirceläisen semiotiikan avulla taidemaalauksen yhteydessä. Erityisenä kohteena on taiteilijan semioottisen maailman ja valmiin teoksen semioottisen maailman välinen suhde. Tutkimus sijoittuu oppimistutkimuksen, semiotiikan ja taidemaalauksen leikkauspisteeseen. Tutkimus kysyy ensinnäkin, mitä taiteilijan ja valmiiden teosten semioottiset maailmat paljastavat taiteellisesta luovuudesta ja oppimisesta, ja toiseksi, miten nämä maailmat lähentyvät tai erkanevat toisistaan taiteilijana muotoutumisen näkökulmasta. Tutkimuksen perusteella taiteilijana muotoutumista ei tule ymmärtää ensisijaisesti tyylin muutoksena eikä instituutioiden ja ammatillisten portinvartijoiden ulkoisen tunnustuksen tuloksena, vaan taiteilijan omana, semioottisesti jäsentyvänä kehityksenä havainnon, toiminnan ja merkityksenmuodostuksen alueilla ajan kuluessa. Tutkimus noudattaa metodologisena lähestymistapana analyyttista autoetnografiaa. Aineisto koostuu kahdestatoista keskeisestä maalauksesta, jotka on valittu kahdestatoista maalaussarjasta ja jotka kuvataiteilija–tutkija on toteuttanut viiden vuoden aikana osana jatkuvaa ammatillista työskentelyä maalaustaiteen parissa ja syventävää taideopiskelua. Aineistoon kuuluvat suunnitelmat, työskentelyn aikaiset muistiinpanot, prosessivalokuvat, teosten välivaiheet sekä valmiit maalaukset. Näiden avulla voidaan jäsentää ja vertailla kahta toisiinsa kietoutuvaa mutta analyyttisesti erillistä semioottista maailmaa: maailma A:ta, joka viittaa taiteilijan semioottiseen maailmaan, ja maailma B:tä, joka viittaa teoksen semioottiseen jäsentymiseen. Tutkimuksen viitekehys rakentuu kolmesta osasta. Ensinnäkin Peircen kategoriat ensiys, toiseus ja kolmannuus sekä kymmenluokkainen merkkitaksonomia, joka toimii ensisijaisena koodauskehyksenä sekä käytännön että teosten merkkiepisodeille. Toiseksi Husserlin kuvakolmijako Bildding (kuvaesine), Bildobjekt (kuvaobjekti) ja Bildsujet (kuvasubjekti) auttaa jäsentämään teosta kerroksellisena semioottisena kokonaisuutena, jossa yhdistyvät materiaalinen alusta, kuvallinenrakenne ja esitetty aihe. Kolmanneksi tutkimus tukeutuu Magariños de Morentinin ikonopoeesin käsitteeseen ja jäsentää kuvan rakentumista kolmen ulottuvuuden avulla: abstrakti, esittävä ja käsitteellinen. Näiden avulla voidaan paikantaa kuvan esittämisen suuntia pelkistämättä teoksia kiinteisiin tyyliluokkiin. Näiden kolmen ulottuvuuden kehittämistä jäsentävät lisäksi kolme Helene Schjerfbeckin teosta, jotka toimivat tutkimuksessa keskeisinä teoreettisina viitekohtina. Analyysin ydinmenetelmä on taiteilijan maailman ja teoksen maailman välinen ristiinkartoitus. Tulokset osoittavat, että luovuutta ja oppimista maalaamisessa voidaan kuvata toistuvina semioottisina siirtyminä. Taiteilijan reflektiivisessä käytännössä päätöstilanteet etenevät usein laadullisista mahdollisuuksista (ensiys) kohtaamisen, vastuksen ja sopeuttamisen vaiheisiin (toiseus) ja edelleen toimintatapojen, tottumusten ja kompositionaalisten lainalaisuuksien vakiintumiseen (kolmannuus). Oppiminen näkyy mikrosääntöjen lujittumisena, menetelmien siirtymisenä teemasta toiseen sekä myöhäisvaiheen korjausten vähenemisenä metakognitiivisten tarkistusten myötä. Luovuus ilmenee erityisen selvästi tuottavissa poikkeamissa, joissa yllätys, materiaalinen vastus tai työn kuluessa esiin nousevat toimintamahdollisuudet suuntaavat työskentelyä uudelleen ja synnyttävät uusia interpretantteja (tulkintoja), joista myöhemmin muodostuu uudelleenkäytettäviä toimintatapoja. Semioottisten maailmojen vertailu osoittaa, että valmiit teokset tiivistävät ja vakauttavat kolmannuutta tiukemmin kuin käytännön virtaava ja tutkiva maailma. Samalla teokset säilyttävät ensiyden vyöhykkeitä – monitulkintaisuutta, avoimuutta ja voimakkuutta – jotka näyttävät olevan ratkaisevia uutuudelle ja esteettiselle elinvoimalle. Tältä pohjalta tutkimus rakentaa maalaamisen semioosin mallin, joka liittää reflektiivisen päätöksenteon teoksen materiaalisiin, rakenteellisiin ja esittäviin puoliin. Tutkimus tuo peirceläisen semiotiikan maalaamisen tutkimukseen empiirisesti jäsennettynä lähestymistapana, tarjoaa menetelmän analyyttiseen autoetnografiaan studiotutkimuksessa ja kuvaa taiteilijana muotoutumista asiantuntijuuden kehityksenä. Lisäksi tutkimus osoittaa, kuinka taiteilijalähtöinen reflektio ja teoslähtöinen näyttö voidaan kytkeä järjestelmällisesti toisiinsa taiteellisen asiantuntijuuden tukemisessa.